X-Men-sarja on ehtinyt jo neljänteen osaansa ja vuorossa onkin X-Men: First Class. Tällä kertaa tehdään se ah-niin-muodikas temppu: hypätään ajassa taaksepäin reilummin, tarkemmin sanottuna X-Menien syntyajoille.
Lyhykäisesti kuvattuna elokuva kertoo nuoresta Charles Xavierista (tasavarma James McAvoy), joka on sinut mutanttikykyjensä kanssa ja eikä tunnu ymmärtävän kunnolla muiden mutanttien tuskastelua oman erilaisuutensa kanssa. Samaan aikaan tarinassa seurataan nuoren Erik Lensherrin (Michael Fassbender) taivalta. Mies kun tahtoo löytää Klaus Schmidt-nimisen miehen, joka liittyy varsin traagisesti hänen menneisyyteensä.
Erikin ja Charlesin teiden kohdatessa miehet ystävystyvät ja aloittavat yhdessätyöskentelyn. Työ saa varsin vakavia piirteitä uuden uhan noustessa esiin.
Eli eli. Tarinan juoni lyhyesti kuvattuna on loppupeleissä varsin tuttua huttua traagisesta menneisyydestä, hyvityksestä ja pahan kukistamisesta. Mutta, onneksi elokuva tuo jatkuvasti mukaan uusia puolia ja asioita: "oman itsensä hyväksyminen" ja sen kanssa painiminen toi elokuvaan paljon syvyyttä ja inhimillisyyttä, juuri sellaista mitä voi odottaa tarinalta joka kertoo hieman erilaisten yksilöiden elämästä ja varsinkin elämän käännekohdasta. Vaikka ns. toiminta sekä itsensä etsiminen eivät tunnu kuuluvat kovinkaan hyvin yhteen, saa mainiota työtä tekevä ohjaaja Matthew Vaughn pidettyä paketin varsin mainiosti kasassa.
Yllämainittujen asioiden lisäksi omasta mielestäni äärimmäisen virkistäviä olivat hahmojen erilaisten puolien esiintuomiset. Totta puhuen Charles Xavier nimittäin osasi olla äärimmäisen puusilmäinen ja koppava jättäessään muiden pahan olon huomiotta, Erikin taas ollessa varsin karhean sympaattinen tapaus.
Onnistuneen ohjauksen lisäksi iso kiitos elokuvan toimivuudesta kuuluu näyttelijäkaartille, joista nousee esiin vahvinten yllättävänkin hyvän roolityön tekevä Kevin Bacon sekä lähestulkoon aina hämmästyttävä Michael Fassbender, joista jälkimmäinen kantaa elokuvaa karheudellaan ja karismallaan, James McAvoyn jäädessä lievästi miehen varjoon varsin tasapaksulla esityksellään.
Kuten sanottua, X-Men: First Classin tarina on monisyisempi kuin voisi aluksi olettaa. Kiitosta täytyy myös antaa siitä, että elokuva on rytmitetty hyvin ja pysyy nautittavana, ilman sen suurempi notkahduksia.
Aiemmissa elokuvissa on jo nähty pieniä palasia menneisyydestä, joten tällainen alkua tarkemmin valottava tarina on äärimmäisen tervetullut, varsinkin yleisölle jotka eivät ole sarjakuvia lukeneet. Sen lisäksi elokuva on varsin tervetullut varsinaisen yksinkertaisesta syystä: X-Men: First Class kun on elokuvana äärimmäisen nautittava ja yksi parhaista sarjakuvafilmatisoinneista tähän asti.
Jos huonoja puolia pitää elokuvasta etsiä, niin muiden näyttelijöiden suoritukset jäävät ikävästi varsinkin Fassbenderin varjoon. Samoin "muut mutantit" tuntuvat joskus olevat hyvinkin ohuita hahmoina, jolloin näihin kiintyminen tai näiden tarkoituksen hahmottaminen tuottaa vaikeuksia sekä ikävää sellaista "pakollinen sidekick"-fiilistä useamman hahmon kohdalla.
Tästä huolimatta suosittelen elokuvaa lämpimästi.
Arvosana: 4-/5
Lyhykäisesti kuvattuna elokuva kertoo nuoresta Charles Xavierista (tasavarma James McAvoy), joka on sinut mutanttikykyjensä kanssa ja eikä tunnu ymmärtävän kunnolla muiden mutanttien tuskastelua oman erilaisuutensa kanssa. Samaan aikaan tarinassa seurataan nuoren Erik Lensherrin (Michael Fassbender) taivalta. Mies kun tahtoo löytää Klaus Schmidt-nimisen miehen, joka liittyy varsin traagisesti hänen menneisyyteensä.
Erikin ja Charlesin teiden kohdatessa miehet ystävystyvät ja aloittavat yhdessätyöskentelyn. Työ saa varsin vakavia piirteitä uuden uhan noustessa esiin.
Eli eli. Tarinan juoni lyhyesti kuvattuna on loppupeleissä varsin tuttua huttua traagisesta menneisyydestä, hyvityksestä ja pahan kukistamisesta. Mutta, onneksi elokuva tuo jatkuvasti mukaan uusia puolia ja asioita: "oman itsensä hyväksyminen" ja sen kanssa painiminen toi elokuvaan paljon syvyyttä ja inhimillisyyttä, juuri sellaista mitä voi odottaa tarinalta joka kertoo hieman erilaisten yksilöiden elämästä ja varsinkin elämän käännekohdasta. Vaikka ns. toiminta sekä itsensä etsiminen eivät tunnu kuuluvat kovinkaan hyvin yhteen, saa mainiota työtä tekevä ohjaaja Matthew Vaughn pidettyä paketin varsin mainiosti kasassa.
Yllämainittujen asioiden lisäksi omasta mielestäni äärimmäisen virkistäviä olivat hahmojen erilaisten puolien esiintuomiset. Totta puhuen Charles Xavier nimittäin osasi olla äärimmäisen puusilmäinen ja koppava jättäessään muiden pahan olon huomiotta, Erikin taas ollessa varsin karhean sympaattinen tapaus.
Onnistuneen ohjauksen lisäksi iso kiitos elokuvan toimivuudesta kuuluu näyttelijäkaartille, joista nousee esiin vahvinten yllättävänkin hyvän roolityön tekevä Kevin Bacon sekä lähestulkoon aina hämmästyttävä Michael Fassbender, joista jälkimmäinen kantaa elokuvaa karheudellaan ja karismallaan, James McAvoyn jäädessä lievästi miehen varjoon varsin tasapaksulla esityksellään.
Kuten sanottua, X-Men: First Classin tarina on monisyisempi kuin voisi aluksi olettaa. Kiitosta täytyy myös antaa siitä, että elokuva on rytmitetty hyvin ja pysyy nautittavana, ilman sen suurempi notkahduksia.
Aiemmissa elokuvissa on jo nähty pieniä palasia menneisyydestä, joten tällainen alkua tarkemmin valottava tarina on äärimmäisen tervetullut, varsinkin yleisölle jotka eivät ole sarjakuvia lukeneet. Sen lisäksi elokuva on varsin tervetullut varsinaisen yksinkertaisesta syystä: X-Men: First Class kun on elokuvana äärimmäisen nautittava ja yksi parhaista sarjakuvafilmatisoinneista tähän asti.
Jos huonoja puolia pitää elokuvasta etsiä, niin muiden näyttelijöiden suoritukset jäävät ikävästi varsinkin Fassbenderin varjoon. Samoin "muut mutantit" tuntuvat joskus olevat hyvinkin ohuita hahmoina, jolloin näihin kiintyminen tai näiden tarkoituksen hahmottaminen tuottaa vaikeuksia sekä ikävää sellaista "pakollinen sidekick"-fiilistä useamman hahmon kohdalla.
Tästä huolimatta suosittelen elokuvaa lämpimästi.
Arvosana: 4-/5
Kiva blogi!!
VastaaPoistaJos on aikaa, niin kurkkaathan minunkin blogiini:
http://welcome-to-hollywood.blogspot.fi/
Kiitos!