Entinen CIA:n ammattitappaja John Creasy (Denzel Washington) on nykypäivänä pahasti alkoholisoitunut ja menneisyyden demoneiden vaivaama elämänhaluton vanha sotaratsu. Miehen on vaikea löytää rehellistä työtä, ainut minkä mies täydellisesti taitaa on tappamisen jalo taito. Tilanne muuttuu kun Creasyn vanha kaveri Rayburn (Christopher Walken) kutsuu hänet huvilalleen Meksikoon. Meksikossa on räjähdysmäisesti lisääntynyt rikkaisiin perheisiin keskittyneet kidnappaukset. Kidnappaajien suosiossa ovat erityisesti perheiden nuoret lapset, vanhemmat ovat valmiita maksamaan mitä tahansa saadakseen lapsensa ehjänä takaisin.
Liikemies Samuel Ramosin nuori tytär Pita (erinomainen Dakota Fanning) tarvitsee suojelijaa ja Rayburnin suosituksesta Samuel palkkaa Creasyn tytön turvaksi. Alkuun Creasyn ja Pitan välinen kemia ei toimi, nuoren Pitan udellessa henkivartijansa menneisyydestä ja yksityiselämästä, miehen ollessa erittäin haluton vastaamaan. Pian parivaljakko löytää kuitenkin yhteisen mielenkiinnon kohteen: Uinnin. Creasyn opastuksella Pita kehittyy uimarina ja samalla näiden kahden välinen suhde kehittyy, muistuttaen pian isä-tytär-suhdetta ja palauttaen Creasyn halun elää.
Huolimatta näennäisen rauhallisesta arjesta, kidnappauksen uhka on jatkuvasti todellinen ja realisoituu eräämä päivänä; Ammattitaidostaan sekä huolellisuudestaan huolimatta ei Creasy pysty estämään Pitan kidnappausta. Kidnappauksen aikana Creasy tappaa kaksi korruptoitunutta poliisia mutta haavoittuu itse ja käy kuoleman porteilla.
Itseään syyttävä ja katkera henkivartija aloittaa oman henkilökohtaisen kostoretkensä Meksikon alamaailmaa vastaan. Jokainen joka oli osallinen nuoren tytön kaappaukseen tulee katumaan koskaan edes osallistuneensa nuoren tytön kidnappaukseen.
A man can be an artist in anything, food, whatever. It depends on how good he is at it. Creasy's art is death. He's about to paint his masterpiece.
Tony Scottin ohjaama re-make elokuvasta Man on Fire on ajoittain perinteinen tarina omaa tietään kulkevasta kostajasta, mutta rikkoo silti lajityypille ominaisia piirteitä: harvoin kostajaa on esitelty yhtä päättäväisenä ja armottomana. Elokuvan markkinoinnissa käytetty tag line "A Promise To Protect. A Vow To Avenge." pitää paikkansa erinomaisen hyvin.
Itselle tuli etäisesti mieleen elokuvan Léon asetelma ammattitappajan ja viattoman tytön välisestä suhteesta sekä siitä kuinka näiden ystävyys syvenee niin että pian he ovat lähes erottamattomia. Man on Fire kuitenkin "leikittelee" varsin vieraalla ajatuksella, tässä suojeltavan pikkutytön kohtalo on tavallista raadollisempi.
tö
Denzel Washington on aina ollut monipuolinen näyttelijä joten myös Creasy erittäin moniulotteinen hahmo jonka tervehtyminen elokuvan alkujaksolla luo miehestä varsin sympaattisen kuvan. Ristiriitaisen ja vaikuttavat tästä tekee se että Pitan kuoleman jälkeen mies muuttuu menneisyyden armottomaksi tappajaksi, toisaalta, kyseinen muutos on moninverroin uskottavampi kuin lajityypin elokuvissa yleensä: katsojaa ihastuttanut nuori Pita-tyttö oli ainut syy minkä takia itsetuhoinen Creasy halusi taas elää.
Elokuvan koskettavin ja säteilevin hahmo on Pita, suuri kiitos tästä kuuluu äärettömän lahjakkaalle Dakota Fanningille joka on loistanut useissa elokuvissa. Viaton mutta hieman liiankin viisas nuori tyttö kun ihastuttaa jokaista katsojaa, luoden jollakin tapaa täydellisen oikeutuksen henkivartijan erittäin julmalle kostoretkelle.
Elokuvan suurin haittapuoli on Tony Scottin liian tyylittelevä ja samaa kaavaa noudattava ohjaus. Liian moneen kohtaukseen on käytetty nopeita leikkauksia, erikoisia kuvakulmia ja värien korostuksia. Monet elokuvan kohtauksista kärsivätkin tästä ja joitakin katsojia tällainen tehosteiden ylikäyttö varmasti puuduttaa. Omasta mielestäni musiikkivideomainen ohjaustyyli sopii rehelliseen action-rymistelyyn paremmin kuin elokuvaan jonka tulisi ammentaa myös hahmojen tunteista sekä luoda hahmoista oikeasti syviä.
Man on Fire on hyvistä lähtökohdista ponnistava ja laadukkaasti tehty tarina katkeroituneen ja päättäväisen ammattitappajan velkojen maksusta, mutta kärsii liiasta kamerakikkailusta ja menettää sen takia osan särmästään.
He'll deliver more justice in a weekend than ten years of your courts and tribunals.
3,5/5
Näytetään tekstit, joissa on tunniste arvostelu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste arvostelu. Näytä kaikki tekstit
maanantai 28. joulukuuta 2009
tiistai 22. joulukuuta 2009
Moon
Sam Bell (Sam Rockwell) viettää viimeisiä viikkoja kolmen vuoden komennukseltaan Kuuhun. Miehen työnantaja, Lunar Industries, on ratkaissut maan energiantuotanto-ongelman ja Samin tehtävän on valvoa että raaka-aineen louhinta sujuu ongelmitta.
Kolmen vuoden ajan mies on ollut asemalla yksin, vailla reaaliaikaista yhteyttä maahan. Miehen ainut seuralainen on ollut kuuaseman sympaattinen tekoäly GERTY (Kevin Spacey), hyväntahtoinen tietokone joka pitää huolen kaikesta, myös kommunikaatiosta maahan.
Samin laskiessa päiviä paluuseensa rakkaimpiensa luokse, tapahtuu jotakin joka muuttaa miehen elämän lopullisesti.
Moon on yksi tämän vuoden elokuvayllättäjistä. Sinällään varsin vaatimattomalla budjetilla tehty elokuva ei ollut kassamagneetti, mutta takoi voittoa jo ennen dvd-julkaisuaan. Kaupallista menestystä tärkeämpi on kuitenkin se seikka, että elokuva näyttää yksinkertaisen olevan kaunista: elokuvan tärkein koukku on varsin yksinkertainen. En paljasta sitä, mutta koko tarina kietoutuu yhden seikan ympärille, onnistuen siinä hienosti.
Sen lisäksi että elokuva onnistuu pitämään yhden seikan varaan nojaavan tarinansa tiiviinä, on ulkoiset puitteet hoidettu erinomaisesti: kuu näyttää juuri niin lohduttoman kauniilta kuin voisi kuvitella, samaan aikaan hämmästyttäen mutta luoden vatsanpohjaa ikävästi kouristavan yksinäisyyden tunteen. Myös Samin asumus näyttää varsin realistiselta, eikä ole liian "hollywoodmainen", vaan on pikemminkin kuin suoraan NASAn insinöörien suunnittelypöydältä.
Moon on elokuvan ohjaajan Duncan Jonesin ensimmäinen kokopitkä elokuva ja heti vahva näyttö erinomaisesta osaamisesta. Yksi heikko puoli elokuvasta kuitenkin löytyy: musiikki. Elokuvan musiikin on säveltänyt harvoin epäonnnistuva Clint Mansell, joka myös nyt onnistuu ajoittain maalaamaan kauniin lohduttomia säveliä jotka vahvistavat kuvan välittävää tunnelmaa, mutta tätä tapahtuu aivan liian harvoin; ikävän usein musiikki katoaa taka-alalle, katsojan huomaamattomiin.
Lyhyesti sanottuna Moon on erinomainen debyyttielokuva Duncan Jonesilta, luvaten tulevaisuuden varalta paljon hyvää.
Loppuun knoppimaininta siitä että ohjaaja Jones harvemmin muistetaan siitä että hän on David Bowien poika.
4/5
Kolmen vuoden ajan mies on ollut asemalla yksin, vailla reaaliaikaista yhteyttä maahan. Miehen ainut seuralainen on ollut kuuaseman sympaattinen tekoäly GERTY (Kevin Spacey), hyväntahtoinen tietokone joka pitää huolen kaikesta, myös kommunikaatiosta maahan.
Samin laskiessa päiviä paluuseensa rakkaimpiensa luokse, tapahtuu jotakin joka muuttaa miehen elämän lopullisesti.
Moon on yksi tämän vuoden elokuvayllättäjistä. Sinällään varsin vaatimattomalla budjetilla tehty elokuva ei ollut kassamagneetti, mutta takoi voittoa jo ennen dvd-julkaisuaan. Kaupallista menestystä tärkeämpi on kuitenkin se seikka, että elokuva näyttää yksinkertaisen olevan kaunista: elokuvan tärkein koukku on varsin yksinkertainen. En paljasta sitä, mutta koko tarina kietoutuu yhden seikan ympärille, onnistuen siinä hienosti.
Sen lisäksi että elokuva onnistuu pitämään yhden seikan varaan nojaavan tarinansa tiiviinä, on ulkoiset puitteet hoidettu erinomaisesti: kuu näyttää juuri niin lohduttoman kauniilta kuin voisi kuvitella, samaan aikaan hämmästyttäen mutta luoden vatsanpohjaa ikävästi kouristavan yksinäisyyden tunteen. Myös Samin asumus näyttää varsin realistiselta, eikä ole liian "hollywoodmainen", vaan on pikemminkin kuin suoraan NASAn insinöörien suunnittelypöydältä.
Moon on elokuvan ohjaajan Duncan Jonesin ensimmäinen kokopitkä elokuva ja heti vahva näyttö erinomaisesta osaamisesta. Yksi heikko puoli elokuvasta kuitenkin löytyy: musiikki. Elokuvan musiikin on säveltänyt harvoin epäonnnistuva Clint Mansell, joka myös nyt onnistuu ajoittain maalaamaan kauniin lohduttomia säveliä jotka vahvistavat kuvan välittävää tunnelmaa, mutta tätä tapahtuu aivan liian harvoin; ikävän usein musiikki katoaa taka-alalle, katsojan huomaamattomiin.
Lyhyesti sanottuna Moon on erinomainen debyyttielokuva Duncan Jonesilta, luvaten tulevaisuuden varalta paljon hyvää.
Loppuun knoppimaininta siitä että ohjaaja Jones harvemmin muistetaan siitä että hän on David Bowien poika.
4/5
torstai 17. syyskuuta 2009
Inglourious Basterds - Kunniattomat Paskiaiset
Ltn. Aldo Raine (Brad Pitt) johtaa pientä, pääosin amerikanjuutalaisista koostuvaa ryhmää jolla on vain yksi tehtävä: Kylvää pelkoa ja kauhua saksalaissotilaiden riveihin. Ja tähän asti miehet ovat onnistuneet tehtävässään varsin erinomaisesti.
Samaan aikaan kun Paskiaiset sananmukaisesti skalpeeraavat natsisotilaita, suunnittelee Goebbels seuraavan suuresta natsisotilaasta kertovan elokuvan ensi-iltaa. Elokuvan päähenkilö (sekä pääosan näyttelijä) Fredrick Zoller (Daniel Brühl) on iskenyt silmänsä nuoreen ranskalaistyttöön (Mélanie Laurent), joka omistaa vaatimattoman elokuvateatterin. Zollerin pyynnöstä siirtää Goebbels elokuvan ensi-illan kyseiseen teatteriin.
Koska koko Saksan ylin johto on ottamassa osaa elokuvan ensi-iltaan, saavat Paskiaiset koko uransa tärkeimmän tehtävän: kuokkia kyseisessä ensi-illassa.
Quentin Tarantinon ohjaama Inglourious Basterds on erittäin viihdyttävä elokuva. Lähes musikaalimainen rakenne aiheuttaa alkuunsa hieman vieroitusoireita niille jotka eivät ole miehen tyyliin tottuneet. Allekirjoittanut on yksi näistä, joka on nähnyt QT:n elokuvista vain ne "parhaat" ja pitää yhä miestä yhtenä yliarvostetuimmista elokuvantekijöistä kautta aikain. Kuitenkin, tätäkin taustaa vasten voin sanoa että Inglorious Basterds toimii, pienistä virheistään huolimatta.
Kuten sanottua, elokuvan kerrontatyyli on varsin erilainen kuin mihin ollaan elokuvissa totuttu. Henkilökohtaisesti tuli muutaman kerran sellainen olo että "Eikö tämä kohtaus lopukaan vielä?", koska se tuntui ohittavan monta kohtaa josta se yleensä laitetaan poikki. Toisaalta, tällainen pitkien kohtauksien käyttäminen ja elokuvan jako selkeisiin kappaleisiin auttoi pitämään tarinan eheänä ja luomaan hahmojen välille jännitettä pelkän dialogin avulla.
Tarantinon tarinankerronta on ollut aina varsin saumatonta, niin myös nytkin: Lyhyehköt toimintakohtaukset on saatu sulautettua muun tarinan sekaan, jolloin lopputuloksena on eheä kokonaisuus, tai tässä tapauksessa pikemminkin eheä kappale. Ainut ongelma toimintakohtauksissa, varsinkin yhdessä niistä, on varsin lyhyt pituus. En odottanut minuuttien pituista laukaustenvaihtoa, mutta muutaman sekunnin pidemmät ja hieman selkeämmät toimintakohtaukset olisivat seuranneet muun elokuvan tyyliä vielä uskollisemmin.
Paskiaisten toimintakohtauksien vähyys ei ole negatiivinen asia, päinvastoin, tällä kertaa on jätetty pois oikeastaan kaikki ne tyhjät toimintakohtaukset joilla haetaan elokuviin yleensä vain näyttävyyttä. Nyt jokainen laukaustenvaihto on merkityksellinen. Elokuvasta löytyy myös sopivasti äkkiväärää ja erittäin mustaa huumoria, jolla nauraa lähes väkisin.
Kaikenkaikkiaan Kunniattomat Paskiaiset on vuoden viihdyttävin elokuva ja erinomainen taidonnäyte Quentin Tarantinolta sekä näyttelijöiltä, joista kirkkaimmin loistavat jo elokuvassa 300 rymistellyt Michael Fassbender, erinomainen Christoph Waltz sekä läpimurtoa suuren yleisön tietoisuuteen tekevä Til Schweiger. Elokuvan kerronta on erinomaisen saumatonta, mutta oikeastaan vain kappaleiden sisällä, sillä kappalejako tuo ajoittain tunteen erillisistä lyhytelokuvista jotka liittyvät toisiinsa varsin vahvasti.
4+/5
Samaan aikaan kun Paskiaiset sananmukaisesti skalpeeraavat natsisotilaita, suunnittelee Goebbels seuraavan suuresta natsisotilaasta kertovan elokuvan ensi-iltaa. Elokuvan päähenkilö (sekä pääosan näyttelijä) Fredrick Zoller (Daniel Brühl) on iskenyt silmänsä nuoreen ranskalaistyttöön (Mélanie Laurent), joka omistaa vaatimattoman elokuvateatterin. Zollerin pyynnöstä siirtää Goebbels elokuvan ensi-illan kyseiseen teatteriin.
Koska koko Saksan ylin johto on ottamassa osaa elokuvan ensi-iltaan, saavat Paskiaiset koko uransa tärkeimmän tehtävän: kuokkia kyseisessä ensi-illassa.
Quentin Tarantinon ohjaama Inglourious Basterds on erittäin viihdyttävä elokuva. Lähes musikaalimainen rakenne aiheuttaa alkuunsa hieman vieroitusoireita niille jotka eivät ole miehen tyyliin tottuneet. Allekirjoittanut on yksi näistä, joka on nähnyt QT:n elokuvista vain ne "parhaat" ja pitää yhä miestä yhtenä yliarvostetuimmista elokuvantekijöistä kautta aikain. Kuitenkin, tätäkin taustaa vasten voin sanoa että Inglorious Basterds toimii, pienistä virheistään huolimatta.
Kuten sanottua, elokuvan kerrontatyyli on varsin erilainen kuin mihin ollaan elokuvissa totuttu. Henkilökohtaisesti tuli muutaman kerran sellainen olo että "Eikö tämä kohtaus lopukaan vielä?", koska se tuntui ohittavan monta kohtaa josta se yleensä laitetaan poikki. Toisaalta, tällainen pitkien kohtauksien käyttäminen ja elokuvan jako selkeisiin kappaleisiin auttoi pitämään tarinan eheänä ja luomaan hahmojen välille jännitettä pelkän dialogin avulla.
Tarantinon tarinankerronta on ollut aina varsin saumatonta, niin myös nytkin: Lyhyehköt toimintakohtaukset on saatu sulautettua muun tarinan sekaan, jolloin lopputuloksena on eheä kokonaisuus, tai tässä tapauksessa pikemminkin eheä kappale. Ainut ongelma toimintakohtauksissa, varsinkin yhdessä niistä, on varsin lyhyt pituus. En odottanut minuuttien pituista laukaustenvaihtoa, mutta muutaman sekunnin pidemmät ja hieman selkeämmät toimintakohtaukset olisivat seuranneet muun elokuvan tyyliä vielä uskollisemmin.
Paskiaisten toimintakohtauksien vähyys ei ole negatiivinen asia, päinvastoin, tällä kertaa on jätetty pois oikeastaan kaikki ne tyhjät toimintakohtaukset joilla haetaan elokuviin yleensä vain näyttävyyttä. Nyt jokainen laukaustenvaihto on merkityksellinen. Elokuvasta löytyy myös sopivasti äkkiväärää ja erittäin mustaa huumoria, jolla nauraa lähes väkisin.
Kaikenkaikkiaan Kunniattomat Paskiaiset on vuoden viihdyttävin elokuva ja erinomainen taidonnäyte Quentin Tarantinolta sekä näyttelijöiltä, joista kirkkaimmin loistavat jo elokuvassa 300 rymistellyt Michael Fassbender, erinomainen Christoph Waltz sekä läpimurtoa suuren yleisön tietoisuuteen tekevä Til Schweiger. Elokuvan kerronta on erinomaisen saumatonta, mutta oikeastaan vain kappaleiden sisällä, sillä kappalejako tuo ajoittain tunteen erillisistä lyhytelokuvista jotka liittyvät toisiinsa varsin vahvasti.
4+/5
Joyeux Noël - Päivä ilman sotaa
Ensimmäinen maailmansota, länsirintama, vuosi 1914. Joulun lähestyessä rintamalla taistelevat ranskalaiset, skotit ja saksalaiset miettivät ihmisyyttä sekä sodan mielettömyyttä. Koko tilanne kärjistyy erikoisella tavalla: Jouluaattona joukot hautaavat sotakirveensä, nousevat juoksuhaudoistaan ja hautaavat kuolleet ei-kenenkään-maalle. Joulurauhan pitkittyessä myös riski nousee, sillä jokainen upseereista tietää etteivät heidän esimiehensä aio katsoa asiaa läpi sormien. Tästä huolimatta joukot viettävät kotoisan joulun, vaihtaen lahjoja, pelaten jalkapalloa sekä nauttien vähäisiä antimia yhdessä.
Christian Carion on ohjannut aidosti vakuuttavan, tositapahtumiin perustuvan elokuvan Joulupäivän rauhasta. Varsin hyvin sotimista sisältä sotaelokuva käy läpi ihmisten ajatuksia, puolin ja toisin, eikä leimaa ketään hyväksi tai pahaksi. Tarina vuorottelee jokaisen osapuolen välillä tehden jokaisesta osapuolesta katsojalle varsin läheisiä. Elokuvassa luodaankin enemmän jakoa "päähenkilöiden", eli sodan näyttämöllä olevien hahmojen sekä heidän esimiestensä välille, joten jokaisen viholliset tulevat omalta puolelta.
Henkilöhahmoissa ihastuttaa se aitous ja tietynlainen varautuneisuuden luoma karheus, jonka saa aikaan luvaton ystäviä. Kuten mainittua, saadaan hahmot tuotua lähelle katsojaa, yllättävän lähelle varsinkin jos ottaa huomioon sen seikan että tällä kertaa teatterina toimii sotanäyttämö, jossa yleensä miehistä jää lievästi etäinen tunne. Tarina seuraakin miehiä jotka haluaisivat elää rauhassa, mutta heidän on pakotettu tappamaan toisiaan.
Elokuvan ehdottomasti mielettömin hetki ei ole itse sota. Vaan se joulurauha ja sen jälkeinen aika: joulu on vietetty yhdessä rauhassa, sopuisasti, pääosin vailla yhteistä kieltä. Ja pian pitäisi palata takaisin omiin juoksuhautoihin valmiina tappamaan juuri tapaamiaan miehiä.
Erikoismaininta kolmikielisestä ääniraidasta joka on ilahduttavan kuuloinen nykyaikana.
4/5
Christian Carion on ohjannut aidosti vakuuttavan, tositapahtumiin perustuvan elokuvan Joulupäivän rauhasta. Varsin hyvin sotimista sisältä sotaelokuva käy läpi ihmisten ajatuksia, puolin ja toisin, eikä leimaa ketään hyväksi tai pahaksi. Tarina vuorottelee jokaisen osapuolen välillä tehden jokaisesta osapuolesta katsojalle varsin läheisiä. Elokuvassa luodaankin enemmän jakoa "päähenkilöiden", eli sodan näyttämöllä olevien hahmojen sekä heidän esimiestensä välille, joten jokaisen viholliset tulevat omalta puolelta.
Henkilöhahmoissa ihastuttaa se aitous ja tietynlainen varautuneisuuden luoma karheus, jonka saa aikaan luvaton ystäviä. Kuten mainittua, saadaan hahmot tuotua lähelle katsojaa, yllättävän lähelle varsinkin jos ottaa huomioon sen seikan että tällä kertaa teatterina toimii sotanäyttämö, jossa yleensä miehistä jää lievästi etäinen tunne. Tarina seuraakin miehiä jotka haluaisivat elää rauhassa, mutta heidän on pakotettu tappamaan toisiaan.
Elokuvan ehdottomasti mielettömin hetki ei ole itse sota. Vaan se joulurauha ja sen jälkeinen aika: joulu on vietetty yhdessä rauhassa, sopuisasti, pääosin vailla yhteistä kieltä. Ja pian pitäisi palata takaisin omiin juoksuhautoihin valmiina tappamaan juuri tapaamiaan miehiä.
Erikoismaininta kolmikielisestä ääniraidasta joka on ilahduttavan kuuloinen nykyaikana.
4/5
sunnuntai 12. heinäkuuta 2009
The Usual Suspects
Queensissa tapahtuneen aserekan ryöstön johdosta otetaan kiinni viisi miestä, joista jokainen on poliisille entuudestaan erittäin tuttu. Sen lisäksi että jokainen miehistä on oman alansa ammattilainen, heitä yhdistää myös toinen asia: jokainen heistä näyttää olevan syytön kyseiseen ryöstöön.
Kuusi viikkoa myöhemmin San Pedron satamasta löydetään laiva jossa on lähes sata miljoonaa dollaria huumerahaa. Sekä 27 kuollutta. Verilöylyn jäljiltä löydetään kaksi eloonjäänyttä: unkarilainen merimies sekä Verbal Kint (Kevin Spacey). Yksi niistä viidestä miehestä jotka seisoivat tunnistusrivissä asekuljetuksen ryöstön takia.
Kint on saanut varsin yllättäen täydellisen koskemattomuuden koskien verilöylyä. Tästä huolimatta tullin erikoisagentti Dave Kujan (Chazz Palminteri) tahtoo kuulla mitä laivalla tapahtui tarkalleen. Pian Kint aloittaa tarinansa joka valottaa sitä miten kuusi viikkoa sitten samassa tunnistusrivissä olleet miehet päättivät näpäyttää NYPD:n korruptoituneita poliiseja, kuinka he päätyivät San Pedron satamaan ja miten tähän kaikkeen liittyy jokaisen pelkäämä, myyttinen Keyser Söze.
McManus came to us with the job, Fenster got the vans, Hockney supplied the hardware, I came through with how to do it so no one got killed, but Keaton... Keaton put on the finishing touch. A little 'fuck you' from the five of us to the NYPD.
Bryan Singerin ohjaaman The Usual Suspectsin (Epäillyt), 90-luvun ovelimman trillerin, takaa löytyy joukko kovia nimiä, mm. käsikirjoittaja Christopher McQuarrie sekä kuvaaja Newton Thomas Siegel. Miehet tuovatkin ruudulle äärimmäisen taidokkaan, monikerroksisen mutta lopulta varsin yksinkertaiseen koukkuun pohjaavan rikollistarinan miehistä jotka ovat alamaailman ammattilaisia. Jokaisella miehellä on varsin selkeä rooli joukossa, sekä itse tarinassa.
Elokuvan vahvin puoli on sen tarinankerronta, joka on tyylikästä, uskottavaa ja etenee varsin jouhevasti vailla sen suurempia tyylikeinoja. Pohjimmiltaan The Usual Suspects on kertomus viidestä rikollisesta jotka ajautuivat kuin sattuman kautta yhteen ja joista jokainen etsii sitä keikkaa joiden tuoman rahojen turvin voisi jättää rikollisen elämän taakseen.
Elokuva etenee varsin verkkaisesti vuorotellen aktiivisesti nykyhetken ja menneisyyden välillä, mutta siirtymät ovat selkeitä ja tarina pysyy eheänä. Mielenkiintoinen ja toimiva idea on se että koko elokuvan ajan Verbal Kint toimii juonen kuljettajana ja kertojaäänenä, ohjaten hienosti tarinaa jota seuraavat katsojan lisäksi elokuvan muut "nykyhetkessä elävät" hahmot.
The Usual Suspects on yksinkertaista mutta monitasoista tarinankerrontaa joka ainoastaan muutamassa pienessä kohtauksessa uhkaa kaatua omaan näppäryyteensä. Näyttelijätyön osalta ei löydy heikkoa lenkkiä, jokainen elokuvan hahmoista on vahvasti läsnä ja täyttää oman paikkansa mainiosti, mieleenpainuvimmat roolit tekevät Kevin Spacey sekä Dean Keatonia näyttelevä Gabriel Byrne. Juonenkäänteet ovat aidosti yllättäviä, vaikka niistä muutaman saattaakin arvata ennakkoon, on niitä käytetty sen verran tehokkaasti ja kekseliäästi että elokuva onnistuu varmasti yllättämään meistä jokaisen.
Lyhykäisesti: The Usual Suspects on yksi kaikkien aikojen parhaista plottwist-elokuvista, lähes täydellinen tyylinäyte siitä kuinka katsojaa viedään kuin pässiä narussa. Uudemmista elokuvista lähelle sen tasoa pääsee vain M. Night Shyamalanin The Sixth Sense.
5/5
Kuusi viikkoa myöhemmin San Pedron satamasta löydetään laiva jossa on lähes sata miljoonaa dollaria huumerahaa. Sekä 27 kuollutta. Verilöylyn jäljiltä löydetään kaksi eloonjäänyttä: unkarilainen merimies sekä Verbal Kint (Kevin Spacey). Yksi niistä viidestä miehestä jotka seisoivat tunnistusrivissä asekuljetuksen ryöstön takia.
Kint on saanut varsin yllättäen täydellisen koskemattomuuden koskien verilöylyä. Tästä huolimatta tullin erikoisagentti Dave Kujan (Chazz Palminteri) tahtoo kuulla mitä laivalla tapahtui tarkalleen. Pian Kint aloittaa tarinansa joka valottaa sitä miten kuusi viikkoa sitten samassa tunnistusrivissä olleet miehet päättivät näpäyttää NYPD:n korruptoituneita poliiseja, kuinka he päätyivät San Pedron satamaan ja miten tähän kaikkeen liittyy jokaisen pelkäämä, myyttinen Keyser Söze.
Bryan Singerin ohjaaman The Usual Suspectsin (Epäillyt), 90-luvun ovelimman trillerin, takaa löytyy joukko kovia nimiä, mm. käsikirjoittaja Christopher McQuarrie sekä kuvaaja Newton Thomas Siegel. Miehet tuovatkin ruudulle äärimmäisen taidokkaan, monikerroksisen mutta lopulta varsin yksinkertaiseen koukkuun pohjaavan rikollistarinan miehistä jotka ovat alamaailman ammattilaisia. Jokaisella miehellä on varsin selkeä rooli joukossa, sekä itse tarinassa.
Elokuvan vahvin puoli on sen tarinankerronta, joka on tyylikästä, uskottavaa ja etenee varsin jouhevasti vailla sen suurempia tyylikeinoja. Pohjimmiltaan The Usual Suspects on kertomus viidestä rikollisesta jotka ajautuivat kuin sattuman kautta yhteen ja joista jokainen etsii sitä keikkaa joiden tuoman rahojen turvin voisi jättää rikollisen elämän taakseen.
Elokuva etenee varsin verkkaisesti vuorotellen aktiivisesti nykyhetken ja menneisyyden välillä, mutta siirtymät ovat selkeitä ja tarina pysyy eheänä. Mielenkiintoinen ja toimiva idea on se että koko elokuvan ajan Verbal Kint toimii juonen kuljettajana ja kertojaäänenä, ohjaten hienosti tarinaa jota seuraavat katsojan lisäksi elokuvan muut "nykyhetkessä elävät" hahmot.
The Usual Suspects on yksinkertaista mutta monitasoista tarinankerrontaa joka ainoastaan muutamassa pienessä kohtauksessa uhkaa kaatua omaan näppäryyteensä. Näyttelijätyön osalta ei löydy heikkoa lenkkiä, jokainen elokuvan hahmoista on vahvasti läsnä ja täyttää oman paikkansa mainiosti, mieleenpainuvimmat roolit tekevät Kevin Spacey sekä Dean Keatonia näyttelevä Gabriel Byrne. Juonenkäänteet ovat aidosti yllättäviä, vaikka niistä muutaman saattaakin arvata ennakkoon, on niitä käytetty sen verran tehokkaasti ja kekseliäästi että elokuva onnistuu varmasti yllättämään meistä jokaisen.
Lyhykäisesti: The Usual Suspects on yksi kaikkien aikojen parhaista plottwist-elokuvista, lähes täydellinen tyylinäyte siitä kuinka katsojaa viedään kuin pässiä narussa. Uudemmista elokuvista lähelle sen tasoa pääsee vain M. Night Shyamalanin The Sixth Sense.
5/5
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
